KUUSAMOLAISTEN KANSALAISSOTA

15.2. KUUSAMOLAISTEN KANSALAISSOTA


Vuodet 1917 ja 1918 tempasivat sitten kuusamolaiset irti tästä poliittisesta prinsessa Ruususen unesta. Muurmannin radalle työhön menneet kuusamolaiset työläiset tutustuivat sikäläiseen poliittiseen agitaatioon, joka oli kovaa ja kansainvälistä. Venäjällä keskusteltiin tuohon aikaan politiikasta erittäin paljon ja ratatyömaat, jotka vetivät kaikenlaatuista ainesta, oikein kuhisivat poliittista toimintaa. Tänne saapuivat myös suomalaisten punaisten kaikkein taitavimmat agitaattorit, Oskari Tokoi yhtenä heistä. Täällä alettiin niin ikään varsin aikaisessa vaiheessa vuoden 1917 lopulla organisoida suomalaista punakaartia, jolla oli tarkoitus käydä kotoisten "lahtarien" kimppuun. Samoihin aikoihin saapui Kuusamoon etelästä innokkaita suojeluskuntalaisia organisoimaan täkäläistä porvaristoa punikkien vastaiseen taisteluun. Kuusamon Kasanopistosta tuli täkäläisten valkoisten ja suojeluskuntalaisten tukikohta. Ilmeisestikin Ruotsin armeijassa aikoinaan upseerin koulutuksen saanut Ytterstforss yhtiön inspehtori Folke Fahlander tuli perustetun Suojeluskunnan esimieheksi ja ryhtyi antamaan innokkaimmille sotilaskoulutusta.
Punaiset ottivat aloitteen käsiinsä. He tekivät muutaman yllätysiskun rajan yli. Mm. Oskari Tokoi teki kuuluisan pistomatkansa Paanajärvelle, missä hän piti oikein palavan agitaatiopuheen. Tämä Tokoin itsensäkin muistelmissaan mainitsema matka säikäytti porvarit pahan kerran ja he alkoivat kiireesti organisoida joukkojaan rintamalle. Jääkäriluutnantti Wallenius lähetettiin täkäläisten valkoisten joukkojen johtajaksi. Suurin osa hänen joukoistaan oli kuitenkin häthätää asevelvollisuuskutsunnoilla koottua nostoväkeä, jolle oli annettu erittäin hätäinen ja pintapuolinen asekoulutus. Pienehkö osa oli suojeluskuntalaisia, jotka olivat asevelvollisia pitempään saaneet sotilaallista koulutusta ja joiden taistelutahtokin oli aivan toista luokkaa kuin siviilitöistä vasten tahtoaan sotahommiin tempaistun nostoväen. Paanajärven itäpäässä käytiin ensimmäinen kahakka vuoden 1918 maaliskuun lopulla. Punaiset olivat siis lähinnä hyökkääjinä. Heitä johti Kuusamossakin tunnettu suutari Heikki Pekkala. Tämä taistelu ei kuulu kummankaan osapuolen osalta Suomen sotahistorian kunniakkaimpiin. Se oli varmasti karmea pettymys niin luokkataistelukiihkossa hyökkäileville punaisille kuin sotaurotöistä haaveilevalle jääkäri Walleniuksellekin. Kummatkin osapuolet pötkivät karkuun varsin pian ensimmäisten laukausten kajahdettua.
Punaiset kuitenkin vetäytyivät Soukeloon ja Wallenius sai ensimmäisenä joukkonsa järjestykseen. Niinpä hän lähti tämän nostoväkensä kanssa hyökkäämään huhtikuun alussa kohti Soukelon kylää. Täällä käytiin huhtikuun 3. ja 8. päivinä Soukelon taistelut, missä valkoiset vuorostaan hyökkäsivät kylään aika hyviin asemiin linnoittautunutta vihollista vastaan. Molemmat hyökkäykset torjuttiin. Ja jälleen kuusamolaiset kunnostautuivat parhaasta päästä pakoon juoksemalla. Mutta punaisten taisteluhalut olivat niinikään valuneet Karjalan korpeen ja niinpä hekin ennen pitkää lähtivät vetäytymään asemistaan.
Syitä kuusamolaisten suureen taisteluhaluttomuuteen on useita. Ensiksikin sotiminen oli vastoin kuusamolaisia perinteitä. Täällä oli totuttu elämään rauhassa, erikoisesti itäisten naapureiden kanssa. Ase kädessä rajalle marssiminen oli varsin vastenmielinen ajatus. Toiseksi molemmat osapuolet tiesivät tarkalleen, että vastapuolella marssi ja soti naapurin poika tai peräti oma isä, veli tai poika. Tämä tietoisuus aiheutti sen, että muutamat mieluummin ampuivat ilmaan kuin kohti vihollista, niin ettei ainakaan veljesmurhaa tulisi tehdyksi. Kolmantena haluttomuuden aiheuttajana oli sitten erittäin hätäinen ja puutteellinen koulutus sekä johtajisto, joka ei yhtään tuntenut johtamansa miehistön luonnetta. Preussilaista kuria ja järjestystä ihannoiva Wallenius alipäällikköineen oli menettää hermonsa lopullisesti näiden jurojen ja uppiniskaisten korven kasvattien kanssa. He tulkitsivat kuusamolaisten taisteluhaluttomuuden pelkuruudeksi, mikä oli tietysti karkea erehdys.
Kun varsinainen kansalaissota Suomessa päättyi toukokuun lopulla v. 1918, Kuusamon kohdalla rajan takana se oli saamassa vain uuden luonteen. Nälkiintynyt ja huonosti varustettu suomalainen punakaarti vetäytyi Muurmannin radan tuntumaan Santamäen leirille. Sieltä heidät tavoittivat Muurmanskin kaupunkiin maihin nousseet englantilaiset. Nämä olivat tulleet Pohjois- Venäjälle taistelemaan valkoisten venäläisten puolella punaisia vastaan. Suomalaispunikit eivät siis missään tapauksessa heille mitään mielijoukkoa olleet. Mutta koska englantilaiset koko ajan pelkäsivät sakslaisten ja suomalaisten valkoisten hyökkäävän Suomen rajan takaa Muurmannin radalle, suomalaispunakaartilaisilla ja englantilaisilla oli ainakin yhteinen vihollinen. Niinpä englantilaiset organsoivat Santamäen leirin resuisesta punakaartista Muurmannin suomalaisen legioonan, maksoivat heille säännöllistä palkkaa ja lähettivät heidät Suomen vastaiselle rajalle pitämään silmällä valkoisten liikkeitä.
Englantilaiset eivät olleet ensinkään väärässä saksalaisten ja suomalaisten valkoisten aikeiden suhteen. Wallenius yritti kaikin tavoin saada aikaan Muurmannin radalle etenevää retkikuntaa. Ja kun hänen käytettävissään oleva miesjoukko oli erittäin haluton astumaan askeltakaan rajan taakse, hän koetti saada tänne Pohjanmaan jääkäripataljoonan. Aikeelleen Wallenius sai myös Suomessa olevan saksalaisen Itämeren divisioonan johdon täyden siunauksen. Koko retkestä ei tullut kuitenkaan yhtään mitään. Vääpeli Suni miehitti komppanian vahvuisen osaston kanssa Oulangan ja Vartiolammin kylät elokuussa 1918. Sen pidemmälle ei heitäkään saatu. Mutta eivät liioin Muurmannin legioonan punaiset palkkasoturit olleet kovinkaan halukkaita hyökkäämään.
Muurmannin legioonan vaiheet sattuvat samaan aikaan, jolloin Suomesta nk. Malmin retkikunta hyökkäsi Uhtualle. Tässä oli kysmys suomalaisten valkoisten yrityksestä saada aikaan karjalaisten kansannousu venäläisiä vastaan. Kuusamon taistelutkin omalta osaltaan kuuluivat nähin nk. "vapaustaisteluihin". Karjalaisia taisteli kolmessa joukossa. Osa heistä taisteli suomalaisten valkoisten joukossa niin kuin esimerkiksi Uhtualta kotoisin oleva kuusamolainen kauppias Paavo Ahava. Osa taisteli punakaartissa, niin kuin esimerkiksi samaisen Paavo Ahavan yksi poika Iivo Ahava. Nämä karjalaiset punakaartilaiset värvättiin myöhemmin englantilaisten toimesta nk. Karjalan kaartiin, niin kuin Iivo Ahavakin. Vihdoin karjalaisia taisteli myös Trotskin organisoimassa bolsevikkien puna-armeijassa. Ilmeisesti Iivo Ahava sai surmansa yrittäessään järjestää yhteistoimintaa karjaiskaartin ja bolsevikkien kesken. Toisin sanoen osa karjalaisista etsi kotiseudulleen poliittista vapautta valkoisten riveissä, osa punaisten riveissä ja vihdoin osa luotti englantilaisiin. Kaikki pettyivät.
Kun englantilaisten osuus Venäjän sisällissodassa päättyi vuoden 1919 alussa nöyryyttävään perääntymiseen, he koettivat parhaansa mukaan hoitaa joukoissaan palvelleet suomalaiset turvaan kaaoksen valtaan ajautuneelta Venäjältä. Iso- Britannia neuvotteli Suomen hallituksen kanssa siedettävät ehdot, millä Muurmannin legioonan suomalaiset punasoturit voitiin kotiuttaa. Tavallisia sotilaita ei saanut sen mukaan poliittisista syistä vangita eikä vainota, vaan heille tuli taata vapaa pääsy kotiseudulleen. Sen sijaan kaikki ne, jotka olivat rajan takana syyllistyneet rikoksiin, varkauksiin ja murhiin tai tappoihin, voitiin tuomita maan lakien mukaisiin rangaistuksiin. Näin ollen Kuusamon punaisten kohtalo tuli olemaan paljon lohdullisempi ja parempi kuin niiden punaisten, jotka Etelä- Suomessa taistelivat punakaarteissa hallituksen joukkoja vastaan. Hehän viruivat vuosikaudet nälissään vankileireillä, missä heitä kuoli tuhansittain. Koska Suomen hallitus oli v. 1919 keisarillisen Saksan kukistuttua erittäin vahvasti riippuvainen Ison- Britannian hyvästä tahdosta, se oli taipuvainen takaamaan engalantilaisten suojelemille legioonalaisille erikoiskohtelun, mistä muut oman maan punaiset eivät voineet uneksiakaan.
Tämä ei tietystikään tarkoittanut sitä, että kotiseudulle palaavien entisten legioonalaisten osa olisi ollut kovinkaan ruusuinen. Kyllä täkäläinen voimissaan oleva Suojeluskunta ja erittäin vahvasti oikeistolainen virkavalta näyttivät hyvin olevan selvillä, ketkä olivat taistelleet punakaartin ja legioonan riveissä. Heitä pidettiin silmällä eikä heidän ollut kovinkaan helppoa hankkia itselleen työtä. Myöhemmin 1930- luvun alussa, kun niin kutsuttu Lapuan liike nosti päätään, näitä entisiä Muurmannin kävijöitä muutti koko joukko rajan taakse.

takaisin
sisällysluettelo